Lopun alkua

Täällä taas ollaan, osastolla. Neljäs kerta vuoden sisään. Ensin viisi viikkoa, sitten viisi päivää, sitten seitsemän viikkoa. Lääkäri puhui nyt viikosta tai kahdesta. Vähän vaikea luottaa siihen, että saa pään järjestykseen siinä ajassa.
Nyt ei pääse kotiin, uhataan pakkohoidolla. Ei ole ulkoilulupia, siitä sovittiin yhdessä. Kuukauden päästä alkaa kesätyöt, siihen mennessä pitää olla kunnossa.
Pää taas sakkaa. Toisten seurassa olo on melko normaali, jopa riehakas. Juttua ja läppää irtoaa. Mutta heti yksin jäädessä alkaa päässä pyörimään sama levy. Viiltely. Itsemurha. Nyt kun ulkomaailman keinoja ei ole käytössä, mieli keksii mitä ihmeellisimpiä tapoja vahingoittaa itseä tai yrittää itsemurhaa. Eilen viiltelin tölkillä. Epätoivoissani yritin tölkistä saamallani terällä saada valtimon auki. Kuten arvata saattaa, yritykseksihän se jäi.
Tänään luovuin tölkistä. Tällä hetkellä kaduttaa, tekis taas mieli viillellä. Oon kyllä keksinyt muitakin tapoja vahingoittaa itseä. Yritän taistella sitä vastaan.
Sisko sanoi, että älä jää kuoppaan makamaan, vaan ponnistele ylös. Mutta miten ponnistella ylös kuopasta, jonka reunoja ei edes näe?

Haluan vapauteen.
Anna minulle siivet.
Anna minun lentää luoksesi,
pilven reunalle.

Lievitä kärsimykseni.
Pihalla kipu pois.
Anna toivoa.
Valoa.

Anna anteeksi vihani.

If The Life would be a human

Olen miettinyt viime aikoina paljon suhdettani elämään. Lopulta mieleeni tuli tämä vertaus.
Alkuun Se vakuuttaa sinulle, että tämä on hyvä juttu. Pahat asiat jäävät niiden parempien varjoon. Tuntuu, että taitaa Se puhua totta. Huonoina päivinä toki epäilyttää, niin kuin varmasti välillä meitä kaikkia, puhuuko Se kuitenkaan täysin totta. Mutta uskon kuitenkin Sen vakuutteluja.
Vuodet vierivät, minä kasvan. Tilanteet muuttuvat. Sitten huomaan, että yhtäkkiä Se järjestääkin minulle yhä enemmän niitä vaikeita asioita. Kuitenkin tasaisesti, sopivin väliajoin Se antaa parempaa, etten luovuttaisi. Että jaksaisi pidempään. Pidempään tätä tuskaa, joka nakertaa minua sisältäpäin. Kuitenkin Se järjestää asiat niin, että kaikki tapahtuu pikkuhiljaa, salakavalasti. Niin, etteivät ihmiset ympärilläni huomaa.
Jälleen, kun vuodet vierivät, Se tuo niiden mukana muutoksia. Muutoksia, jotka kuuluvat asiaan. Kohta olenkin jo nuori aikuinen.
Siinä vaiheessa Se antoi minulle suuren mahdollisuuden parempaan. Mahdollisuuden saada uusia ystäviä, nauttia elämästä. Ja minähän nautin! Vietin aikaa ystävien kanssa, opiskelin mielenkiintoista alaa, koin että minut hyväksytään.
Välillä mietin, että voi kunpa Se olisi antanut olla. Antanut minulle enemmän sitä. Tottakai, myös niitä huonoja asioita ja päiviä, kuten asiaan kuuluu, mutta pieninä annoksina. Niin, että ne pitävät onnellisena.
Mutta...Se puuttui peliin. "Sinulla on nyt uusia ystäviä. Huomaatko, et ole yksin! Mutta oletko varma että he hyväksyvät sinut tällaisena? Eikö olisi parempi muuttaa jotain, varalta. Ettet menettäisi heitä...jos olisit laihempi, he varmaan pitävät sinusta enemmän etkä jää yksin!" Kaikki oli niin hyvin. Olisi pitänyt antaa ollakin niin. Mutta ei. Minä uskoin Sen sanoihin.
Ja alkuun, se tuntui hyvältä! Tunsin onnistumista, kun paino putosi. Kun pystyin kontrolloimaan itseäni. Mutta! Vain alkuun. Sitten laihduttaminen toi mukanaan ahdistuksen. Ja lopulta, vaikean masennuksen.
Se petti minut. Ensin Se sai minut uskomaan, että voin luottaa. Vasta sen jälkeen, Se alkoi työntää minua kohti kielekkeen reunaa. Se katsoi jonkin aikaa reunalla huojumistani, ennen kuin työnsi minut alas rotkoon.
Siitä alkoi pitkä, vaikea matka ylös. Se katseli minua vähän ylempää, tasanteelta. Ja kutsui minua luokseen. "Täällä on parempi olla!", Se sanoi. "Uskon sen, mutta mitä jos työnnät minut alas uudestaan?" "Luota vain minuun!", Se sanoi. Ja niin aloitin matkani Sen luokse. Kiiruhdin saavuttaakseni tasanteen nopeasti. Mutta, juuri kun tartuin tasanteen reunasta kiinni, se lähes murskasi sormeni astumalla niiden päälle. Ja minä putosin takaisin pohjalle.
Ja siitä alkoi pitkä, hidas matka ylös. Juuri kun sain tukevamman ootteen jostain, Se pudotti minut jälleen.
Kunnes lopulta, parempia asioita tapahtui ja ja löysin vakaamman etenemistahdin.  Ja sitten, löysin leveämmän tasanteen, jossa kerätä voimia.
Viimeisen vuoden ajan olen yrittänyt vältellä keskustelua Sen kanssa. Mutta välttely on mahdotonta. Ja nyt on aika kohdata Se jälleen.
"Sinun täytyy vain luottaa minuun!", Se sanoo."Kaiken tämän jälkeen? Kaiken paskan, mitä olet eteeni, päälleni heittänyt, minun täytyisi vain luottaa sinuun?!? Miten VOIN luottaa Sinuun enää?" "Sinun täytyy vain luottaa! Nyt olet jo kenties oppinut, että en voi oikeastaan luvata sinulle mitään. Musta aukko voi olla vaikka kulman takana, mutta en minä sitä kerro etukäteen. Se tulee jos tulee!"
Niin, kaiken tämän jälkeen Se käskee luottaa. Ja samaa sanovat läheiset ympärillä? Sanotaanko kaltoin kohdellulle, että sinun täytyy vain luottaa, aloittaa suhde puhtaalta pöydältä?
Niin minäkin luulen.
Joten, antakaa minulle nyt lupa surra ja olla vihainen. Kaikelle on aikansa.

Viestini

 "Pelastakaa mut, jos mä vangiksi jään. Jos sä kuulet mun huudon, melun alle jääneen"
"Se on viimeinen viesti, ja mitä jäljellä on, katoaa. Mun hätähuuto"
Kiitos teille kaikille paskasta kohtelusta, joka on painanut ja painaa mua alaspäin. Saanut mut tuntemaan itseni arvottomaksi, hätähuutoni mitätöity huomionhakuisuudeksi.
Tällä hetkellä olen turta, ja samanaikaisesti täynnä vihaa, epätoivoa. Suurin toiveeni tällä hetkellä on päästä ikuiseen rauhaan. Voimat lopussa, ei voimia tehdä ratkaisuja. Edes sitä lopullisinta. Mietin vain, että lopettaisin lääkkeet ja hoidon, odottaisin pohjaa joka tuo voiman ylittää se raja. Entä ympärilläni olevat ihmiset? Tuntuu että tunteet sisältäni ovat kuolleet. Tuntuu, etten osaa enää rakastaa läheisiäni, elämältäni on viety pohja ja tarkoitus. Tunnen itseni niin arvottomaksi ettei kellään ole syytä rakastaa minua. Eristäydyn ihmisistä. Katsomani elokuva sai minut romahtamaan, kun äiti sanoi tyttärelleen, että hyväksyy jos hän haluaa valita kuoleman. Huomasin, että juuri niitä sanoja olen kaivannut kohdalleni.
En selviä elämästäni. Käyn harjoittelussa, sielläkin oli tänään ensimmäinen päivä kun alko tuntuu et ei vaan pysty, jaksa kiinnostaa. Oisin vaa halunnu lyödä hanskat tiskiin ja lähtä ovet paukkuen. Töitten jälkeen vaan makaan, vilkuilen kelloa pelokkaana yrittäen palautua mahdollisimman nopeasti seuraavaa päivää varten. Ja seuraavaa, sitä seuraavaa... Kotona kaikki jää tekemättä, välillä pakotan itteni tekemään jotain, että on mitä syödä töissä.
En enää kestä uutta pohjaa, jos se tulee nyt, se on menoa...

Tarinani

Olipa kerran tyttö, joka taisteli vaikeaa masennusta vastaan. Tai oikeastaan nuori nainen, joka ei vielä osannut kutsua itseään niin. Kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenviiden ikävuoden puolivälissä elämänmatkallaan.
Niin, hän taisteli masennusmörköä vastaan. Mörkö hyppäsi matkalle mukaan reilu vuosi takaperin. Elämä muuttui silloin huolettomasta ja onnellisesta taisteluksi pimeyden voimia vastaan. Ennen sitä mukaan oli jo tarttunut syömishäiriö. Niinä aikoina päivän tavoitteet onnellisen ystävien rikastaman elämän rinnalla olivat vaa'an lukemat, jotka määrittivät onnistumisen ihmisenä. Hänen elämänsä oli salailua, itsensä rääkkäämistä aliravitsemuksella ja pakonomaisella liikkumisella. Ja vaikka ne pahimmat ajat syömishäiriön kanssa ovat nyt hänen elämässään ohitse, ääni päässä syyttää painon noususta ja pakottavan kontrollin puuttumisesta. Ikään kuin elämä ei olisi hallinnassa, kun sairas kontrolli puuttuu ja tapahtuu lipsumisia väärään suuntaan.
Mutta siinä oli syömishäiriömörön osuus tästä tarinasta, ja on aika palata tarinan alkuperäiseen aiheeseen. Matkaan masennuksen kanssa.
Tämän mörön kuiskauksissa oli tummempi kaiku. Kaiku, joka kuiskaili, että et sinä kuitenkaan selviä. Sitä ennen se oli salakavalasti, pikkuhiljaa tyhjentänyt saavin, josta ammennetaan voimavaroja elämään ja tähän taisteluun. Se loi muuria pahan olon ympärille, sen peittämiseksi. Se kielsi kertomasta kenellekään, että se oli saamassa elämänpainissa niskalenkkiotetta. Viimeisillä voimillaan tyttö nakersi muuriin reikiä yrittäen valoittaa tilannetta auttavalle taholle. Mutta tämä vahva voima aiheutti syyllisyyttä ja häpeää, jotka tukkivat muuriin nakerrettuja reikiä, ja kielsivät tyttöä kertomasta kenellekään siitä, että voimavarojen saavissa oli enää muutama tilkka pohjalla.
Masennusmörkö oli vienyt tytön pohjalle jo monia kertoja. Tyttö ei enää pysynyt laskuissa, kuinka monta kertaa hänen oli täytynyt lähteä turvaan lukittujen ovien taakse. Siitäkin se osasi syyllistää ja tuottaa häpeää, käyttäen näitä tunteita rakentamaan esteitä avun hakemiseen. Ja siihen, että olisi rehellinen muille, tai edes itselleen siitä, että vaihtoehdot olivat vähissä.
Lopulta se sai tytön voimat hupenemaan niin, että että tyttö sortui toteuttamaan sen syöttämiä pakonomaisia ajatuksia. Ensin viiltämään. Sitten se vei tytön viimeisen oljenkorren, toivon. Sen jälkeen mörön oli helpompi saada toteuttamaan vahvinta toivettaan, ja tyttö kippasi kerralla kymmenkertaisen annoksen lääkettään.
Mutta tytöllä oli vielä viimeinen oljenkorsi käytettävissään. Kuolemanpelko. Se auttoi häntä kertomaan ystävälleen tapahtuneesta, ja tilanne voitiin vielä korjata. Tuo sama voima sai lopulta kertomaan myös jäähyväisvideosta, ja suunnitelmista toteuttaa se lopullisin.
Tällä hetkellä tyttö on jälleen lukittujen ovien tuomassa turvassa. Mutta taistelu jatkuu edelleen. Tytön läheiset ovat saaneet lopulta kuulla tilanteesta. He kertoivat, että hän on heille tärkeä ja rakas, eivätkä he halua luopua hänestä.
Nyt tyttö taistelee edelleen, mutta hänellä on paljon kysymyksiä. Mikä merkitys hänen elämällään on? Mitä hän on tehnyt väärin, koska hän on taas pohjalla? Miksi hänen täytyy kärsiä loputtomasti siksi, etteivät läheiset joutuisi kärsimään? Pystyykö hän irrottautumaan niskalenkkiotteesta? Onko tämä vain viivytystaistelua, onko lopulta lopputulos sama?
Tyttö yrittää parhaillaan pitää kynsin ja hampain kiinni rehellisyydestä, ettei valhe antaidi tilaisuutta mörölle voittaa. Jaksaa eteenpäin hengenveto kerrallaan. Kasvattaa sitä heikkoa toivonkipinää, jotta vielä jonain päivänä se syttyisi lämmittäväksi roihuksi.

Rikottu

Kirjoitan pitkästä aikaa, eikä luvassa ole mikään iloinen teksti.
Mulla menee taas huonosti. Tuntuu kuin edessä olisi umpikuja: silmänkantamattomiin pystysuoraa sileää vuorenseinämää, jossa ei ole mitään mihin tarttua. Pari viikkoo sitten tää alko, syvimmästä viillosta tähän mennessä, joka tikattiin. Avohoitoa tiivistettiin. Kunnes viime viikon lopulla tuli kunnon romahdus. Kaivoin lääkkeet kaapista, kuvasin itkien jäähyväisvideon. Mutta kuitenkin pystyin taistelemaan ajatusta vastaan..muutaman päivän. Toissailtana en vain enää jaksanut, ja otin yliannostuksen. Säikähdin, herätin ystävän joka soitti ambulanssin. Päivystyksessä hiilet naamaan ja seuraavana päivänä kotiin.
Tänään oli sitten se hoitoneuvottelu. Kerroin tästä kaikesta, ja lopulta päädyttiin osastohoitoon. Mahdollisimman lyhyeen sellaiseen.
Täällä olen sitten ollut tämän päivän. Itkenyt, kieriskellyt tuskissani ja nappaillut tarvittavia lääkkeitä. Kuunnellut musiikkia. Ja miettinyt että lähtisin vain pois toteuttamaan se lopullisimman. En jaksa enää ammentaa toivoa mistään. Tuskissani olen yrittänyt purra itseäni, mutten ole vienyt sitä loppuun saakka. Ja välillä katunut tänne tuloa, kun ei ole mahdollisuutta tehdä sitä lopullisinta.
En tiedä onko minulla enää tulevaisuutta.
EDIT. Näin tänään lääkäriä ja tehdään lääkemuutoksia. Toivo täytyy nyt vain kaivaa esiin!

Mietelmiä

Alla kirjoituksia sairaala-ajalta
Pelko kutoo verkkoihinsa.
Syyllisyys omasta huonoudesta,
epäonnistumisista taistelussa ahdistusta vastaan.
Häpeä epäonnistumisista ja takapakeista.
Häpeä sairaudesta.
Leimautumisen pelko.
Ahdistus, joka puristaa rintaa,
ja muuttuu tuskaksi ja epätoivoksi,
tekee toimintakyvyttömäksi.
Taistelutahto ja halu luovuttaa pyrkivät pintaan vuorotellen,
syrjäyttäen toisen tieltään.
 Halu pärjätä, ja samaan aikaan pelko pärjäämättömyydestä.
Syyllistävät sanat auttavalta taholta kasvattavat
jo valmiiksi kalvavaa syyllisyyttä.
Tunne siitä, ettei minua voida auttaa,
sillä kaikki on jo kokeiltu.
Kaipuu ikuiseen rauhaan.
Suojelusenkelini, mikset nouda jo?

Haluaisin vain luovuttaa ja kuolla.
Tunnen itseni liian pelokkaaksi ja toivottomaksi.
Viiltäminen houkuttaa.
Päivän innokkuus ja voimat ovat kadonneet.
Miksi olen niin huono, että olen joutunut sairaalakierteeseen?
Näen edessäni vain mustuutta, ja pelkoa.
Pakko vain pärjätä.
Haluaisin vain kirjoittaa jäähyväiskirjeen.
Miksi koskaan aloitin tämän kaiken syömishäiriöllä?

Läheisten tuska ja itsemurhan seuraukset raastavat.
Ahdistus tuo mukanaan toivottomuuden.
Paine kotiutumisesta ahdistaa ja pelottaa.

Paluu arkeen

Tänään oli (toivottavasti) viimeinen päiväni osastolla. Lisäsin sanan toivottavasti siksi, että aina, kun olen hehkuttanut viimeistä viikkoa, päivää, yötä sairaalassa, on tullut takapakkia, ja kotiuttamista on siirretty. Mutta nyt siis tilanne on se, että olen viikonlopun kotona, ja maanantaina käyn vielä osastolla hoitoneuvottelussa, ja tarkoituksena on silloin uloskirjata minut osastolta. Palaveriin tulee osaston lääkärin ja hoitajan lisäksi avohoitajani sekä joku tehostetusta avohoidosta.
Mutta, siirrytäänpäs ajassa hieman taaksepäin. Miten viime ajat ovat menneet? Viime viikonlopun olin kokonaan lomilla, ja se meni hyvin. Tarvittavia lääkkeitä ahdistukseen ei mennyt kuin kaksi koko viikonlopun aikana, mikä on vähän minulle. Olin perjantain ja lauantain aikalailla menossa pääasiassa ystäviä tavaten ja aikaa viettäen. Sunnuntaina olin kämppikseni kanssa vain kotona rauhoittumassa, ja palasin iltakuudeksi takaisin osastolle.

Sitten tämän viikon maanantaina alkoi viikkoni päiväpotilaana. Se päivä osastolla oli tynkä, lähdin jo aamupäivästä tapaamaan avohoitajaani. Hetkeä ennen lähtöä osastolta oloni vaikeutui, ja bussissa pidättelin jo kyyneleitä. Päästyäni avohoitajan luo purskahdin itkuun, ja kerroin itsetuhoisista ajatuksistani, jotka pyörivät mielessäni. Kerroin, että itkin sitä tuskaa, mitä itsemurhani aiheuttaisi läheisilleni, ja sitä etten saisi nähdä kummilasteni ja muiden sisarustenlasteni kasvavan. Mietin vanhempiani, sisaruksiani ja ystäviäni ja heidän suruaan, kun he saisivat kuulla minun tehneen sen lopullisen ratkaisun. Itkin myös sitä, etten vain enää jaksa taistella. Hoitaja oli huolissaan ja kysyi, onko minun turvallista mennä kotiin. Keskustelu kuitenkin helpotti oloani, ja vakuuttelin pärjääväni.

Lähdin kotiin helpottuneena ja paremmalla mielellä. Myöhemmin päivällä tuska kuitenkin paheni, ja itkin pitkään. Illalla jäädessäni yksin kotiin itsemurha-ajatukset yltyivät niin voimakkaiksi, että kuvasin läheisiäni varten jäähyväisvideon. Monen tunnin itkemisen jälkeen päätin, että on tullut minun aikani lähteä. Edelleen itkien etsin sheiverin, hajoitin sen ja asetin sen rannettani vasten tarkoituksenani vetää ranteista valtimot auki. Siinä kohden kuolemanpelko kuitenkin esti minua tekemästä sitä, ja laitoin terät pois. Jatkoin itkemistä toivoen, että voisin vain kuolla.

Tiistai-aamuna menin jälleen osastolle (päiväpotilaana olin osastolla klo 9-16), ja jutellessani hoitajan kanssa kerroin edellisillan tilanteesta. Hoitaja oli hieman huolissaan, ja kyseli, pärjäänkö kotona. Vakuuttelin pärjääväni. Kuitenkin jälleen illalla tuska yltyi suureksi ja hallitsemattomaksi tuoden itkun mukanaan. Soitin osastolle, mutta en oikeen osannut kertoa voinnistani tarpeeksi hyvin, ja puhelu päättyi lyhyeen. Itkun jatkuessa muistin edellispäivältä jääneet terät. En jaksanut enää välittää seurauksista, vaan otin niistä yhden, ja viilsin jalkaani syvän haavan, edellisen arven päälle. Tajusin melko pian, että nyt tuli tikkaukseen lähtö. Ystäväni lähtivät käyttämään minua päivystyksessä tikattavana, josta minut ympäripuhuttiin osastolle, pakkohoitolähetekin mainittiin. Samalla kävi ilmi, että rankka liikunta on kielletty kaksi viikkoa, mikä oli minulle iso pettymys. Tiistai-illasta torstaipäivään olin siis jälleen osastolla yötkin,vaikka olin juuri sunnuntaina hehkuttanut viimeistä yötä osastolla.

Mutta siinä tiivistetystä, tosin pitkästi viikon tapahtumat. Hyviäkin päiviä viikkoon on mahtunut, keskiviikkona ja torstaina olen saanut viettää aikaa ihanien ystävien kanssa.

Tämän viikonlopun olen yksin kotona, kämppikseni on reissussa. Olen turvannut tilannettani kutsumalla ystäviä yökylään. Opettelen nyt yksinoloa pieni pala kerrallaan. Tänään olen ollut useamman tunnin yksin kotona ja romahduskin siihen on mahtunut, mutta enää en pidä itsemurhaa vaihtoehtona, vaikka pahimpaan tuskaan väsyessä tulee myös itsetuhoisia ajatuksia. Ne ovat kuitenkin vain ajatuksia, ja yritän jaksaa muistaa vaikeina hetkinä sen, että sekin menee ajallaan ohitse. Välillä se on hyvin vaikeaa, mutta toivon sen helpottuvan päivä päivältä.

Nyt lähden tapaamaan ystäviäni, ja toivon, että selviän viikonlopusta :)